Shoppailua pakon edessä

Lähdin kesällä pidemmällä kisareissulle mukaan. Tarkoituksena oli mennä Portugaliin ja Espanjaan sekä niiden lisäksi Italiaan tai Marokkoon. Aluksi Marokko oli se varmempi vaihtoehto, mutta lopulta Italia näytti todennäköisemmältä. Tilanteet muuttuivat ja lopulta matka jatkui Ranskaan. Reissaaminenhan on aina kivaa, joten ei sillä niin väliä ole, mihin matka suuntaa. Nytkin mentiin toki kisojen ehdoilla, eli sinne, missä oli paras paikka tarjolla. 

Ranskassa on yleensä mukavan lämmin kesä, mutta ei nyt. Pian kisan varmistuttua sää muuttui todella kylmäksi ja sateiseksi. Ilmavirtaukset olivat pahasti meitä vastaan. Urheilijan kannalta se tiesi kurjaa kisakeliä, vaimolle vaateostoksia. Olin lähtenyt helteisestä Suomesta vielä helteisempään Etelä-Eurooppaan ja vaikka loppumatka oli vielä lähteissä epäselvä, olivat vaihtoehdot lämpimiä. Ranska ei sitä ollut! Kisakaupunkiin päästyämme, ei ollut muita vaihtoehtoja kuin lähteä ostamaan lämpimiä vaatteita. No, rakastan shoppailua, joten ei se nyt ihan kauheaa ollut:) 

Ranskassa ei tunnetusti englantia ei liioin puhuta, enkä minä puhu ranskaa. Se on aina hauska yhdistelmä. Tarkoitukseni oli mennä ratikalla hotellilta keskustaan. Pysäkin lippuautomaatissakaan ei tietenkään ollut mahdollisuutta vaihtaa kieltä englanniksi tai en sitä ainakaan ranskankielisistä ohjeistä löytänyt. Kummastelin koneen edessä hetken, kunnes eräs nuori herra tuli auttamaan.  Hän tietenkin tarjosi apuaan ranskaksi. Hymyillen vastasin, etten puhu ranskaa, ajatellen, että hän sen verran osaa englantia. Mies huokaisi ja sanoi jotain itsekseen espanjaksi. Oli sen verran yllättävää, että meni vähän ohi, mitä sanoi, mutta kielen sentään tunnistin. Oli hän vähän espanjalaisemman näköinen kuin perusranskalainen, mutta enpä olisi arvannut kommunikoivani Caenissa espanjaksi. Lippu hoitui ja pääsin keskustaan.

Matkalla keskustaan, alkoi sataa kaatamalla vettä. Siis sitä tuli niin kuin saavista olisi kaadettu! Jos ei ollut lämpimiä vaatteita, niin ei kyllä sateenvarjokaan tullut matkaan. Juoksin lähimpään kauppaan, mistä arvelin saavan sateenvarjon. Silläkin matkalla ehti kastua ihan kiitettävästi:( Onneksi löytyi sateenvarjo, joka oli vielä ihan tyylikäskin. Tyytyväisenä astelin kassalle, jossa tuli seuraavaa mutka ostosmatkaani.

Alle 10 euron ostoksia ei saanut maksaa kortilla, eikä minulla kauheasti käteistä näyttänyt rahapussissa olevan. Laskeskelin siinä pennosiani ja katselin, ettei sade näyttänyt laantumisen merkkejä. Märkä päivä edessä, ajattelin. Aika hyvin niitä kolikoita löytyi, mutta kuitenkin euron verran vähemmän kuin sateenvarjo olisi maksanut:( Se myyjäpä olikin ihana. Suorastaan kultainen. Sain varjon sillä, mitä minulla oli, ja pääsin aloittamaan shoppailun kastumatta sen enempää.:)

Löytyi niitä vaatteitakin, mutta kastuminen kylmässä säässä ehti aiheuttaa sellaisen syväjäätymisen, ettei siitä oikein vaatteillakaan selvinnyt. Onneksi minun ei tarvinnut hypätä! Siinäkin oli ihan tarpeeksi haastetta, että yritin näyttää katsomossa siltä, etten palele ja olla sillä tavoin lisäämättä Jussille kylmän tuntua.:)

Minä Suomessa, kisat Kiinassa

Huomenna on Universiadien karsinta! Mietityttää, mitähän työpäivästä tulee kun jännitän? Tunnit loppuu onneksi samaan aikaan kun karsinta alkaa, joten voin keskittyä kisaan. Jännitys kyllä alkaa jo paljon ennen kisaa, heti aamulla. En pysty ikinä kisapäivinä edes syömään kunnolla, ei maita. Olo on levoton ja odottava. Kun pääsee katsomoon on tietyllä tavalla helpompaa. Eläydyn hyppyihin ja näen Jussin koko ajan. Tiedän tasan tarkkaan missä mennään. Vaikka tulisi tiputuskin, tiedän miltä hyppy näytti ja näen, että se on vielä mahdollista ylittää. 

Kaikki tuo on poissa kun edessä on pelkkä tulospalvelu. En siis yhtään tykkää kun en pääse paikan päälle katsomaan. On ihan hirveää jännittää pelkän koneen äärellä. En tiedä, mitä siellä tapahtuu. En näe hyppyjä, enkä Jussin fiiliksiä. En pysty antamaan omaa tukeaan kisan aikana. Kyllä Jussi kuitenkin tietää, että elän täysillä mukana ja tsemppaan, vaikken katsomossa olekaan. Se helpottaa edes vähän.

Tulospalveluahan ei voi vain tuijottaa. Sitä pitää päivittää vähän väliä, ihan vaan kaiken varalta. Välillä on hyvä fiilistellä kisasivuilla. Voi myös kertailla hyppääjien ennätyksiä tai kauden parhaita. Pitkäksi aikaa ei kuitenkaan voi toiselle sivulle jäädä, ettei vaan jää jonkun hyppy huomaamatta. Ylityksille pitää taputtaa ja niistä voi iloita ääneen, vaikka Jussi ei kuulekaan. Myös tsemppisanat sanon hiljaa itsekseni. Toivon, että ne jotenkin menevät perille. Paikallaan pysyminen on erittäin haastavaa. Onneksi on olemassa läppärit! 

Tässä on vielä pieni pähkinä purtavaksi tälle illalle. Lähdenkö huomenna vauhdilla töistä kotiin, vaikka joutuisin silloin seuraamaan vähän matkaa alusta kännykän kautta autossa, vai jäänkö töihin tuijottelemaan tulospalvelua? 

Isä ja poika

Kalevan kisat meni jännittäessä niin ettei tämä vaimo kuullut eikä nähnyt mitään hupaisia juttuja (ainakaan julkiseen levitykseen kelpaavia). Siitä voin kuitenkin olla melko varma, että jossain päin katsomoa "asiantuntijat" kertoivat taas tuttua "faktaa" Jussin valmentajasta. 

Hän on pituushyppääjä Kilven isä, mutta ei halua valmentaa poikaansa. Joken on kuulemma helpompi keskittyä Jussin valmentamiseen kuin oman poikansa ja onhan korkeushyppy tutumpi lajikin. 

Tuostahan ei siis mikään ole totta! Katsomossa riittää tietäjiä, mutta ihan kaikkea ei kannata uskoa...

Tommi Keskisalo

Huomista Kalevan kisojen karsintaa odotellessa ajattelin kertoa kuulumisia Joensuun eliittikisoista. 

Vieressäni istui nuori tyttö, joka juttujensa perusteella oli suuri Tommi Evilä -fani. Miesten pituus oli käynnissä ja hän seurasi kiinnostuneena suosikkinsa kisaa. Tuntui kuin siellä eivät muut olisi hypänneetkään, koska hänen ja ystävänsä keskustelu pyöri koko ajan Evilässä. Jossain vaiheessa kisaa videotaululle ilmestyi Evilä aiemmin (ehkä keväällä) nauhoitetussa pätkässä, jossa hän muistaakseni kehotti yleisöä kannustamaan. Odotin vierustoverini innostuvan videosta. Kyllä hän innostuikin, mutta vähän eritavalla kuin kuvittelin.

"Koska sillä on ollu tollaset hiukset??", hän tokaisi hämmentyneenä.

Käännyin hölmistyneenä katsomaan, sanoiko tuon todella se sama tyttö, joka oli vaikuttanut yhdeltä Evilän kovimmista faneista. Kyllä, se oli hän! Evilä sanaili videotaululla pitkät hiukset hulmuten, kuten olemme hänet tottuneetkin näkemään. Tälle fanille Evilä ilmeisesti oli aina ollut lyhythiuksinen. Millä järjellä esität tosifania, etkä tiedä idolisi hiusmuodista tuota vertaa? Eikös jokaisen yleisurheilua vähääkään seuraavan pitäisi muistaa Evilän pitkät hiukset ja MM-kisojen letit?!

Sain lopulta hämmennyksen pois kasvoiltani ja jatkoin kisojen seuraamista, kunnes... Vierustoverini poistui katsomosta ilmoittaen lähtevänsä hakemaan nimikirjoitusta Tommi Keskisalolta.

Katsomon kovin jännittäjä

Kierrän paljon kisoja Jussin kanssa. Ulkomaille ei aina voi lähteä, mutta sinnekin välillä. Kisojen seuraaminen on parasta! Jännitän kyllä ihan hirveän paljon, mutta pidän siitä silti. :) On aivan käsittämätöntä, kuinka vahvasti voi eläytyä toisen kisaan. 

Kerran SM-halleissa Jussi sai tietää voittaneensa Suomen mestaruuden kun kuuli kiljahdukseni:) Se oli 60m aidoissa. Jussi ja Korkealaakson Antti tulivat maaliin tosi tasoissa. Juoksijat olivat jo poistuneet radalta kun voittaja julistettiin maalikameran avulla. Jussi ei ollut kuullut kuulutusta kovin hyvin, mutta tiesi minun reaktiostani, kuinka kävi.:)

Tiukoissa paikoissa tai ennätyskorkeuksissa, en pysty olemaan edes paikoillani. En myöskään ole parasta katsomoseuraa sillä hetkellä. Keskityn itsekin niin voimakkaasti, etten halua minua "häirittävän". Saatankin vetäytyä omiin oloihini, vaikka aluksi olisin seurannut kisaa jonkun kanssa.

Jos kisa päättyy pettymykseen, minua tottakai harmittaa ihan hirveästi Jussin puolesta. Tunnen hänen tapansa reagoida asiaan ja osaan toimia sen mukaan. Tiedän, milloin pitää olla hiljaa ja milloin puhua. Tiedän myös mitä saa sanoa ja mitä ei. Toisinaan joku muu yrittää lohduttaa Jussia pettymyksen hetkellä, mutta yleensä Jussi ei ole silloin kiinnostunut kuuntelemaan. Hän hakee katseellaan minulta turvan, sillä kisan analysoinnin aika on vasta myöhemmin.

Hyvän kisan tuoma fiilis on sanoin kuvailematon. Olen vilpittömän onnelinen Jussin puolesta ja se myös näkyy minusta. Joskus olen ylityksen jälkeen  noussut innoissani ylös penkiltä ja heittänyt samalla vedet sateenvarjoni päältä vieraan ihmisen niskaan, hups! 

Ikimuistoinen hetki oli viime talven hallimaaottelussa. Jussi hyppäsi ensimmäisellä yrityksellä ennätyskorkeudestaan ja sai samalla paikan EM-kisoihin. Minä sekosin onnesta!:) Hypin ja kiljuin, kai (en muista ihan tarkkaan). Jussin valmentaja nosti minut ilmaan ja pyöritti. Sitten Jussi tuli luoksemme kimppahaliin. Sen hetken oli ilmeisesti huomannut jokunen katsojakin. Pari kuukautta tuon jälkeen entuudestaan tuntematon mies kysyi minulta lentokoneessa, olenko Jussin vaimo. (Lensin silloin yksin.) Hän kuulemma muisti minut juuri tuosta kisasta:) 

Tulevana viikonloppuna on Kalevan kisat. Silloin pääsen taas nauttimaan kisatunnelmasta.

Ompelija, autokuski...ja vaikka mitä!

Harva ymmärtää ihan täysin meidän elämäämme. Meidän perheessä asiat tehdään urheilun ehdoilla. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, olemme kasvaneet tähän yhdessä. Sen takia mikään ei ole tullut minulle yllätyksenä ja olen aina tiennyt, mihin olen ryhtynyt. Urheilu vaatii valtavasti itse urheilijalta, mutta niin myös vaimolta. Yhteinen elämä ohjautuu pitkälti harjoitusten ja kilpailuiden sanelemalla rytmillä. Menimmehän me naimisiinkin syyskuussa, kilpailukauden päätyttyä. Se oli meille itsestään selvä asia. Tottakai Jussi olisi suostunut kesähäihin, jos olisin niin halunnut, mutta hän tiesi, etten edes ehdottaisi sellaista. Miten voisi nauttia täysin häistään, jos täytyy miettiä syömistä ja juomista, mahdollisesti lähestyvää kisaa?

Kurjinta on, kun joutuu olemaan erossa. Aina minun ei ole mahdollista lähteä leirille tai kisareissulle mukaan. Silloin ikävällä ei ole rajoja. Onneksi olen kyllä paljon ehtinyt mukaankin. Matkat ovat niitä urheilijan vaimon etuuksia:)

Kaikki urheijoiden vaimot eivät ole yhtä kiinnostuneita miehensä urheilusta kuin minä, eikä se silti tarkoita, etteikö juttu toimisi. Minä kuitenkin koen voivani olla miehelleni sellainen tuki ja tsemppaaja, jollaista kukaan muu kuin oma vaimo ei voi olla.

Olen aika paljon muutakin kuin kannustaja. Välillä treenikaveri, mainosten ompelija tai autokuski. Joskus riennän hakemaan unohtuneita urheilujuomia ennen kisaa tai kuvaan tekniikkatreeniä, jotta valmentaja saa katsoa tilanteet rauhassa livenä, mitä milloinkin. Meillä on tiimi, joka toimii ja Jussi saa keskittyä olennaiseen.

Menestyksen hetkellä kaikki haluavat olla urheilijan kanssa, mutta vaimo on joka hetki.

Blogin avaus

Urheilijan vaimona pääsee mukaan moniin mielenkiintoisiin tilanteisiin ja saa kokea urheilijaelämää hieman toisenlaisesta näkökulmasta. En aio kirjoittaa blogissani mieheni treeneistä, enkä omistani. Sen sijaan kuvaan, millaista on olla urheilijan vaimo ja mitä näen/kuulen kentän laidalla.