Reissugeenejä riittämiin

Minulta kysytään paljon lapsen kanssa matkustamisesta. Usein ihan vain mielenkiinnosta, joskus taas kaivataan vinkkejä. Luonnollisestikin nykyään kiinnostaa myös se, miten homma toimii kun lapsia on kaksi. Tässä, kuten niin monessa muussakin asiassa miedän kohdalla helpottaa se, että toinen osaa jo homman.

Olen monesti kirjoittanut siitä, kuinka iso W on tottunut matkustamaan ja hallitsee tilanteet. Niinpä pienemmän mukaan tulo ei aiheuttanut stressiä. Jos pikku W:n kanssa tulisi hankalampaa, eipä ole ainakaan kahta hankalaa. Toisaalta kun ensimmäisen lapsen kanssa matkustus on ollut helppoa, oli oma ajatusmalli muokkautunut olettamaan samaa myös pikkusiskosta. 

Onneksemme reissaajageenejä on riittänyt kummallekin ja pikku W on osoittautunut samanlaiseksi matkalaiseksi kuin veljensä. Häntä ei vaihtuvat ympäristöt, ihmiset, hälinä tai muu haittaa. Lentokoneessa, taksissa tai hotelleissa saa nukuttua ihan yhtä hyvin kuin kotona, eikä meillä ole itketty nousuissa tai laskuissa.

Alle puolivuotiailla korkeusvaihteluiden ei pitäisi tuntua korvissa, joten se puoli on toki vielä tsekkamatta. Muistaakseni iso W oli yli vuoden ikäinen ennen kuin ekan kerran laskussa ihmetteli, mikä korvaan tuli. Kipua ei kuitenkaan ole ollut, mutta kyllähän se vähän hassulta tuntuu. Hänelle avuksi on riittänyt imeskellä Herra Hakkaraisen pastillia. Pienempien vauvojen kanssa tutti on hyvä keino varmistaa, ettei korviin satu.

Mitä enemmän tarkkailen lasten kanssa matkustavia, sitä enemmän vakuutun, että vanhempien käytöksellä on isoin vaikutus lapsen matkan sujumiseen. Usein näkee hermostuneita tai jännittyneitä vanhempia, jotka eivät ole osanneet varautua eteen tuleviin tilanteisiin. Juuri heidän lapsensa ovat niitä, jotka itkevät matkoilla. Lasten kanssa monessa jutussa on kyse ennakoinnista ja tuttu sanonta "hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" pätee erinomaisesti.

Olen nähnyt, kuinka vaippaa vaihdetaan terminaalissa seisten. Toinen vanhemmista roikottaa lasta ilmassa, toisen vaihtaessa vaippaa, vaikka vieressä olisi penkki (ja lähistöllä varmaan WC). Lapsi sätkii ja huutaa hädissään, eikä rauhoitu vielä lentokoneeseen päästyäänkään. Hieno lähtökohta lentomatkalle.

Sitten on näitä, jotka eivät ole ymmärtäneet, että vaunut voi joutua ruumaan heti lähtöselvityksessä. Mukana ei ole mitään millä kantaa/kuljettaa sylivauvaa. Pahimmassa tapauksessa molemmilla vanhemmilla on vielä sellaiset käsimatkatavarat, jotka vaativat käsiä liikuttamiseen/kantamiseen.

Tarinoita olisi vaikka kuinka, mutta tuossa pari esimerkkiä.

Aina kaikki ei tietenkään ole vanhemmista kiinni. Esimerkiksi matkustusaikaa ei voi aina valita, joten toisinaan joutuu venyttämään päiväunille menoa ja väsynyt lapsi on tottkai oma lukunsa. Puhumattakaan uhmasta. Toiset lapset taas ovat luonnostaan tyytyväisempiä/tyytymättömämpiä kuin toiset. Jos lapsi on tavallisestikin kitisevä, on hän sitä todennäköisesti matkallakin, toimivatpa vanhemmat sitten kuinka oikeaoppisesti tahansa.

Eskola kateissa

Tänään meidän tiimi suuntaa Hämeenlinnaan. Etukäteen on mietityttänyt vain, millainen patja Kaurialassa mahtaa odottaa. Toivottavasti asia on kunnossa, eikä muitakaan kisaa tai keskittymistä häiritseviä asioita ilmaannu.

Viikko sitten Kauhajoella roolia otti paikallinen sankari mehukanisterinsa kanssa. Hän asteli kesken kisan kentälle ja kyseli Jussilta "Eskolaa". Kohteliaat huomautukset käynnissä olevasta kisasta eivät menneet perille. Eskola oli pahasti kateissa.
Herra ei ymmärtänyt, vaikka hänelle kerrottiin, että siellä on nyt Rio rimassa. Siihen jäi palloilemaan. Mahtoiko Eskola koskaan löytyä?:D

Palkintopallin onnellisin tuli tällä kertaa mitalikolmikon ulkopuolelta.

Kalevan kisat 2015

Lauantaiaamu Porissa alkoi kelin puolesta synkkänä. Vettä satoi ja mittarilukemat olivat kaukana kesäkeleistä. Jussille riitti onneksi karsinnassa yksi hyppy ja siitä alkoi keskittyminen varsinaiseen kisapäivään ja Kalevan kisojen finaaliin. 

Kesä ei ole ollut helppo, joten jännitin vielä tavallistakin enemmän.

Finaali oli upeaa katseltavaa! Jussi tarjosi jälleen upeita hetkiä ja tunteita koettavaksi: jännitystä, onnellisuutta, ylpeyttä. 

Paitsi minä, myös lapsemme pääsevät nauttimaan isän urheilu-urasta. Prinsessamme, 3kk toistaiseksi lähinnä aistii tunnelmaa. W sen sijaan on tunteella mukana, kannustaa ja on hurjan ylpeä isästä. Eilen villit "Hyvä isukki!" -huudot raikasivat jo esittelyssä ja sama meno jatkui läpi kisan. Poika taputtaa isän yleisölle antamaa rytmiä ja tuulettaa ylityksiä.

Kisan jälkeen W olisi kovasti halunnut päästä itsekin patjalle, mutta tällä kertaa joutui tyytymään vain käväisyyn sylissä kentän puolella. Palkintojen jakoa W säntäsi seuraamaan aitiopaikalta. Kas kun ei kiivennyt korokkeelle!

Finaalipäivä oli onneksi aurinkoinen ja yleisöä reilusti paikalla. Katsomoväelle kiitos loistavasta kannustuksesta. Ei todellakaan tarvinnut yksin taputtaa. Hieno homma, että porukka lähtee mukaan, koska siitähän urheilijat tsemppinsä saavat!

Kun kolmesta tuli neljä

Tänä keväänä perheeltämme jäi etelänleiri väliin. Pahimmat vieroitusoireet kärsi W, sitten minä. Varsinainen urheilijamme pärjäsi oikein hyvin kotioloissa harjoitellen. Kaikki olimme kuitenkin onnellisia syystä, miksi Suomeen jäimme: W sai pikkusiskon!

Esikoinen mullistaa elämän. Opittavaa on paljon kun kaikki on uutta, mutta toisen kohdalla taidot on jo hallussa. Niinpä toinen lapsi ei ole juurikaan muuttanut elämäämme. Tuonut tottakai entisestään lisää iloa ja rakkautta, mutta arjen toimintoja ei ole tarvinnut uudistaa. Homma on siis lähtenyt sujumaan oikein hyvin.

Ystäväni odottaessa kaksosia, hänelle oli sanottu: "Kaksi menee siinä kuin yksikin." Olemme nauraneet jutulle monesti ja miettineet, kuinka hölmöä on sanoa noin. Nyt voin ymmärtää pienen pienen pikkiriikkisen verran tuosta. Ehkä sen sanonut ajatteli aikaa kahden pienen lapsen kanssa, ei kahden vastasyntyneen. Kyllähän meillä nämä kaksi menee siinä kuin yksi, mutta heillä onkin vähän yli kaksi vuotta ikäeroa. Siinä on iso ero! Ei tarvitse syöttää kuin yhtä, toinen syö itse. Ei tarvitse vaihtaa vaippoja kuin yhdelle, toinen käy itse vessassa. Ei tarvitse pukea kahta, toinen pukee itsensä.

Pikkuisen eka kisamatka toi isälle voiton.

Jussille tyttö tietää entisestään vahvistuneita kannustusjoukkoja. (Me ollaan oltu Wn kanssa jo aika kova tiimi;)) Tytön kisamatkailu alkoi 7 viikon iässä varsin mainiosti.
Juhannuksena kannustushommat hoidetaan TV:n ääreellä, mutta eiköhän meidän tsemppi tunnu Venäjälle asti, jossa maajoukkueiden EM-skabat.